 |
| Tämän lähemmäs uima-altaita emme päässeet |
Kuitenkin tuntien pituiset sähkökatkokset, reiät talojen seinissä, tukkeutuvat vessaputket,
takseille haukkuvat kulkukoirat ja internetin jatkuvat yhteyshäiriöt kuuluvat asiaan, po.
Viimeksi mainittu seikka selittänee sitä, että blogini päivittyy jatkuvassa jälkijunassa sekä
esimerkiksi sitä, että tällä hetkellä käytän kirjoittamiseen työaikaani.
Reiät talojen seinissä taas selittävät sitä, että perjantai-iltana minä ja kämppikseni Nikola
pakkasimme laukkumme ja painelimme linja-autoasemalle tilaamaan lipun “jonnekin
pohjoiseen, jossa on lämmintä, ranta ja paistaa aurinko” (huomaa etel. pallonpuolisko).
Noin 13 tunnin kuluttua saavuimme Pan de Azucar –nimiseen luonnonpuistoon.
Omassa naiivissa mielessäni olin haaveillut viikonlopusta rannalla, hostellista, hyvästä ruoasta
ja uiskentelusta, kenties jopa surffauksesta. Paikalla meitä odotti kuitenkin noin viidestä
hökkelistä koostuva kylä, joka ei ollut nähnytkään korttimaksupäätteitä, olutta litkiviä
reppureissaajia taikka surffivälinevuokraamoja.
Paikallinen merivesi ei myöskään ollut kuullutkaan mukavista trooppisista lämpöasteista (damn
you Humboldt!), vaan muistutti pikemminkin avantoa.
Mutta rahattomana minikylässä keskellä mitä uskomattomampia maisemia ja loputtomia
valkoisena hohtavia rantoja ja aavikkokumpuja oli sitäkin mielettömämpi kokemus.
Veneiltyämme ensin pingviinien asuttamalle saarelle ja kiivettyämme vuorelle, söimme
hiukan kuivaa leivänkannikkaa ja nautiskelimme olostamme sähköttömän hökkelimme
terdellä. Tuota pikaa päätimmekin hieman hyödyntää paikallisten ystävällisyyttä ja siirryimme
norkoilemaan kylän ainoan keinotekoisen valolähteen (meteliä pitävä Ikea-lamppu) ääreen,
joka paljastuikin perulaistyyliseksi elokuvavalaisuksi. Loppuilta kuluikin mukavasti viereisen
terden chileläistyttöjen sekä elokuvaväen seurassa.
Retken kummallisimmat ja kehitysmaalta tuoksahtavat yksityiskohdat sijoittuivat kuitenkin
seuraavaan iltaan, jolloin käänsimme nokkamme kohti kotia.
Jos jätämme huomiotta käsiase-pamppu-sähköiskukone –kokoelmaansa vauhdissa innokkaasti
esitelleen taksikuskimme, voimme hypätä suoraan valtatielle, jossa kyseinen puolihullu kuski
pysäytti Santiagoon matkaavan linja-auton vauhdista hekumallisella torvifanfaarilla.
Harmi vain, että meillä ei ollut rahaa. Näin siis matkasimme Santiagoon asti pummilla, joka
huoltsikalla pysähdellen ja rahan nostamista kokeillen. Noin tuhannen kilometrin matkalla ei
luonnollisestikaan ollut yhtään toimivaa pankkikorttimasiinaa. Lopulta automaatti toimi perillä
juuri kun kuski jo meinasi luovuttaa ja päästää typerät pummit pälkähästä.
Sanon vain, että on vaikea kuvitella samanlaista tapahtumaketjua Euroopassa. Ja juuri siksi
reissu oli sitäkin parempi.
Ps. Kuvia tulossa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti