Yhdeksäs luku (jossa otetaan rehellinen askel kohti hermoromahduksia ja muitakin arjen kitkasia)

Töissä on tärkeä kokous ja herään vieläkin hiukan kuumetoipilaana kurkku karheana.

Kuten aina, värjöttelen kylppärissä tohisten katkeilevien tulitikkujen kanssa noin vartin, ennen kuin saan vedenlämmittimen syttymään. Sitten luonnollisestikin odottelen vielä jokusen minuutin veden lämpenemistä jääkylmän suihkun valuessa vieressäni. hyrh.... *snif snif* - kuka unohti taas vaihtaa kissanhiekan??

Kun vesi vihdoin lämpeää, tajuan että shampooni on käytetty viimeistä pisaraa myöten. Motivoitunut ryöväri on jopa katkaissut pullon kaulan ja puhdistanut sen vedellä viimeisistä vaahdoista. Ja kappas - hammastahnani on kadonnnut. Kukahan mahtoi lähteä tällä kertaa matkalle laukussaan tahnani?

Harjani on tallella, olen siis onnekkaampi kuin eräs kämppikseni Benjamin, jonka harja tulee säännöllisesti lainatuksi. Peseydyn pelkällä vedellä ja lähden töihin. Haluaisin maitokahvia, mutta maitoni on juotu. Ja näköjään leipäkin syöty. Ehtiäkseni töihin puserran itseni jo valmiiksi liian täyteen metrovaunuun.

Töissä ensimmäiset kolme tuntia minulla ei ole mitään tekemistä.

Töistä palatessani jonotan supermarketissa. Yritän ostaa shampoota ja maitoa. Luottokorttini ei (taaskaan) toimi. Jätän tavarat kassalle ja juoksen automaatille. Ei toimi. Näyttää siltä että peseydyn vielä toisenkin päivän pelkällä vedellä. Tositarina päivämäärältä 27.10.

Tämä kirjoitus on omistettu arjelle. Ja kaikille niille jotka (muille?) inhoavat siirappista hehkutusta à la It's Amazing!!

On totta, että pääosin elämäni täällä voi ilmaista liisterisen positiivisin sanankääntein. Minulla ON ollut huippuhauskaa. Kuitenkin arjen pyörittäminen Chilessä ulkomaalaisena, naisena, harjoittelijana, kommuunin jäsenenä, internet-yhteydettömänä, kuumeisena, krapulaisena ja milloin millaisenakin kombona edellä mainituista ei aina ole dynkyssä tanssimista.(vaikkakin tanssimista Britneyn tahtiin voi nykyään kuunnelle aamuysistä alkaen viereissässä tanssisalissa, terveisin nimimerkki korvatulppien kera kuumepedissä).

Yleisen juurettomuuden tunteen kehittyminenkin on ollut nopeudessaan moninkertaista Espanjanaikoihini verrattuna. Existentiaalikriisi vaivaa, työpaikan ruokalassa on pahaa ruokaa ja minua tuijotetaan joka suunnasta. Lehmänmasusoppaa? Taas? Tahtoo perunaa ja silliä.

Tämä kirjoitus on omistettu siis myös kaikille niille, jotka kysyvät aina välillä itseltään samaa kuin minä. Miksi ihmeessä aina vain uudestaan ja uudestaan hakeudun pois mukavasta tutusta ja turvallisesta ja lennän sähkökatkoileviin maihin masusoppaa lusikoimaan?

En ajattele asiaa hetkeen. Lomalta palannut työkaverini ehdottaa, että voisin alkaa ottaa valokuvia kirjaston aktiviteeteista. Palaan kotiin ja Olatz lainaa minulle shampootaan. Uunissa tuoksuu jokin herkullinen. Javier kertoo, että viikonlopun surffireissua varten on nyt varattu hostelli.

Alan etsiä netistä tietoa lentojen vaihtamisesta myöhäisempään päivämäärään.

Kahdeksas luku (jossa työnnetään nenää toisen maan asioihin)

Myönnän, olen aivan uskomattoman utelias tyyppi.

Uteliaisuuteni on niin naurettavan voimakasta, että se voittaa järkeni pikkuruisen hiirulaisäänen kuin gladiaattori buddhalaisen eunukin. Peli on ohi sillä sekunnilla kuin se vihellettään alkaneeksi.

Esimerkki: Kaduilla riuhuu massiivisista massiivisin massamielenosoitus. Hetken kuluttua luvassa on kyynelkaasua, poliisisedän pamppua, kattiloiden kolinaa ja ehkäpä taas suljettuja virastoja.

Mitä teen minä? Raahaan kameraani töihin. Jospa jonain päivänä pääsisin kotiin vielä kun ulkona riehuu keskenkasvuisten kiirastuli. Todennäköisesti palaisin kotiin rikkinäisen kameran, sakkolapun ja kirvelevien silmien kera.

Uteliaisuus kuitenkin vaivaa, se sama uteliaisuus, joka saa pölön pääni toivomaan että maa tärisisi, edes hiukan, edes muutaman richterin verran. Uskokaa tai älkää, mutta sama absoluuttinen typeryys tuntuu vaivaavan lähes kaikkia gringoja täällä.

Tähän asti olen tyytynyt tyydyttämään uteliaisuuttani urkkimalla toisen käden lähteitä aina kuin vain suinkin mahdollista.

-"...hmmm, jos saan kysyä, millaista on kun maa tärisee kahdeksan richterin verran?"

Uteliaisuuteen liittyy tiettyjä riskejä, kuten tuohouteuneiden kotien nousemisia työpaikan pöydälle. Siispä useammin päädyn vain utelemaan politiikasta, vaikka riskitöntähän sekään ei liene.

Mistä täällä siis oikein mekkaloidaan?

Oletan, että kaikilla lukijoillani on sen verran pohjatietoa Chilen historiasta, että tiedossa on, että vuonna 1970 nousi valtaan Latinalaisen Amerikan ensimmäinen vaaleilla valittu vasemmistojohtaja, Salvador Allende. Vain kolme vuotta myöhemmin CIA:n tukemat Augusto Pinochetin oikeistojoukot tekivät sotilasvallankaappauksen ja Allende teki kiistellyn itsemurhansa.

Sen jälkeen, vuoteen 1990 asti, maassa vallitsi käytännössä oikeistodiktatuuri, jonka aikana sadat tuhannet maanpakolaiset tulvivat muihin maihin.

Kuten oikeistodiktatuureista kuvitella saattaa, suurin osa maan laitoksista yksityistettiin, koulut ja yliopistot mukaan lukien. Tällä hetkellä koulutukseen tähtäävien tulee kaivaa alpaca-takkinsa saumoista kuukausittain summa, joka vastaa noin kaksinkertaista työläisen minimipalkkaa. Useimmat eivät tietenkään tähän pysty, joten edessä on laina.

Nyt suomalaiset tarkkana: opintojen lainarahoittaminen on siis se kompastuskivi, josta täällä mekkaloidaan. Suomeen vertaaminen on tietysti hurjapäistä, sillä täällä paikalliset teinit ottavat mittavat lainat opintojansa, eivät opintojen ohella elämistä varten, sillä suurin osa heistä joutuu pakotetuksi peräkamariin vähintään opintojensa loppuun asti.

Taisteletteko siis Pinochetin järjestelmää vastaan, kysyn.
-" Taistelemme sitä järjestelmää vastaan, jonka Pinochet rakensi, mutta johon asemaansa liian tyytyväiset uudet hallitukset eivät ole kajonneetkaan", kuuluu yleinen vastaus.

Kuukausia jatkuneet mellakat ovat tuottaneet merkittäviä tuloksia monissa maailman maissa viime vuosina. Luuletteko, että systeemi tulee muutumaan täällä, mikäli jatkatte tarpeeksi pitkään?
-"Toivon sitä, mutta en usko siihen", kuuluu pessimismin valtaama kuorolaulu.

Odotan uteliaisuudella.

Seitsemäs luku (Valparaíso, te amo)

Luusärkyä, vilunväreitä, houreita, joissa kuvittelen juuri voitteneeni Nobel-palkinnon...

Kyllä vain, olen kuumeessa.

Siispä tässä kohtaa päivitän blogiani vain kuvilla viikonloppuretkestäni Valparaísoon, kaupunkiin, johon rakastuin ensi silmäyksellä. Valpo - te amo!

Kuvissa kanssani seikkailee Tony, kaverini Australiasta. Päivittänen lisää tekstiä myöhemmin kun saan ajatukseni taas pois suuruudenhulluista houreistani.

Terkuin piakkoin kaupunkia vaihtava Karpalo ;)

Kuudes luku (jossa matkustetaan yöbusseilla, tavataan pingviinejä sekä perulaisia elokuvaajia)

Tämän lähemmäs uima-altaita emme päässeet

Chile ei ole kehitysmaa. Ainakaan paikallisten mielestä.

Kuitenkin tuntien pituiset sähkökatkokset, reiät talojen seinissä, tukkeutuvat vessaputket,
takseille haukkuvat kulkukoirat ja internetin jatkuvat yhteyshäiriöt kuuluvat asiaan, po.

Viimeksi mainittu seikka selittänee sitä, että blogini päivittyy jatkuvassa jälkijunassa sekä
esimerkiksi sitä, että tällä hetkellä käytän kirjoittamiseen työaikaani.

Reiät talojen seinissä taas selittävät sitä, että perjantai-iltana minä ja kämppikseni Nikola
pakkasimme laukkumme ja painelimme linja-autoasemalle tilaamaan lipun “jonnekin
pohjoiseen, jossa on lämmintä, ranta ja paistaa aurinko” (huomaa etel. pallonpuolisko).

Noin 13 tunnin kuluttua saavuimme Pan de Azucar –nimiseen luonnonpuistoon.

Omassa naiivissa mielessäni olin haaveillut viikonlopusta rannalla, hostellista, hyvästä ruoasta
ja uiskentelusta, kenties jopa surffauksesta. Paikalla meitä odotti kuitenkin noin viidestä
hökkelistä koostuva kylä, joka ei ollut nähnytkään korttimaksupäätteitä, olutta litkiviä
reppureissaajia taikka surffivälinevuokraamoja.

Paikallinen merivesi ei myöskään ollut kuullutkaan mukavista trooppisista lämpöasteista (damn
you Humboldt!), vaan muistutti pikemminkin avantoa.

Mutta rahattomana minikylässä keskellä mitä uskomattomampia maisemia ja loputtomia
valkoisena hohtavia rantoja ja aavikkokumpuja oli sitäkin mielettömämpi kokemus.

Veneiltyämme ensin pingviinien asuttamalle saarelle ja kiivettyämme vuorelle, söimme
hiukan kuivaa leivänkannikkaa ja nautiskelimme olostamme sähköttömän hökkelimme
terdellä. Tuota pikaa päätimmekin hieman hyödyntää paikallisten ystävällisyyttä ja siirryimme
norkoilemaan kylän ainoan keinotekoisen valolähteen (meteliä pitävä Ikea-lamppu) ääreen,
joka paljastuikin perulaistyyliseksi elokuvavalaisuksi. Loppuilta kuluikin mukavasti viereisen
terden chileläistyttöjen sekä elokuvaväen seurassa.

Retken kummallisimmat ja kehitysmaalta tuoksahtavat yksityiskohdat sijoittuivat kuitenkin
seuraavaan iltaan, jolloin käänsimme nokkamme kohti kotia.

Jos jätämme huomiotta käsiase-pamppu-sähköiskukone –kokoelmaansa vauhdissa innokkaasti
esitelleen taksikuskimme, voimme hypätä suoraan valtatielle, jossa kyseinen puolihullu kuski
pysäytti Santiagoon matkaavan linja-auton vauhdista hekumallisella torvifanfaarilla.

Harmi vain, että meillä ei ollut rahaa. Näin siis matkasimme Santiagoon asti pummilla, joka
huoltsikalla pysähdellen ja rahan nostamista kokeillen. Noin tuhannen kilometrin matkalla ei
luonnollisestikaan ollut yhtään toimivaa pankkikorttimasiinaa. Lopulta automaatti toimi perillä
juuri kun kuski jo meinasi luovuttaa ja päästää typerät pummit pälkähästä.

Sanon vain, että on vaikea kuvitella samanlaista tapahtumaketjua Euroopassa. Ja juuri siksi
reissu oli sitäkin parempi.

Ps. Kuvia tulossa

Viides luku (jossa tehdään rynnäkkö muotilehden kemuihin. Qué GAY!!!)

Done.

Ensimmäinen työviikko nimittäin. Takana on lisäksi jo hieman yli kaksi viikkoa Santiagoilua.

Puurtamisen palkitsi pitkä viikonloppu, sillä maanantai oli jokin jokaisen patakattilan pyhimyksen päivä tai muu sellainen. Ah, kuinka nämä latinot rakastavatkaan pitkiä viikonloppuja ja kummallisia pyhäpäiviä!

Viikko oli rankka, sillä tottuminen aikaisten aamujen ja pitkien iltojen yhdistelmään tökkii vielä hiukan. Viikollakin joka ilta oli jotain ohjelmaa töiden jälkeen: maanantaina oli iso cena, tiistaina tapasin hostellituttuja ja söimme ulkona ja torstaina pelasimme korttia.

Ja keskiviikkona oli Miércoles-po, po! (Po on chileläinen merkityksetön sana, jolla kaikki lauseet tunnutaan lopettavan, po).

Miércoles-po on täällä järjestettävä paikkaa vaihtava ulkomaalaisten ryyppyjuhla, joka muistuttaa kovasti esim. Granadassa järjestettäviä Erasmus-pilleitä. Eli yök.

Päädyin kuitenkin mukaan, sillä olin saanut kutsun paikallisen muotilehden (Amag) kemuihin. Qué gay!!!

Kaikki varmasti haluasivat nähdä, miltä näytti paikallinen muotikerma ja miten Nintendoa kaulassaan kantoi chileläinen hipsteri. Not. Jonkinasteinen kollektiivi-narsismi tuntui vaivaavan seuruettani, joka räpsi kuvia vain itsestään. Antanen asian anteeksi itselleni lähiaikoina pitäen mielessäni, että tyttöjen kilpailu "Karon ihanan kameran" kanssa valokuvaajaa leikkimisestä oli kovaa. Ensi kerralla pidän vempeleen tiukasti omissa hyppysissäni.

Neljäs luku (jossa aloitetaan työskentely ja tutustutaan masusoosiin)

Jos tämä olisi normaali työviikkoni Santiago de Chilessä, se olisi jo päättynyt ja olisi pitkän viikonlopun aika. Sopparissani nimittäin seisoo, että työpaikalla tulee pönötellä maanantaista torstaihin klo 9-18. Heti ensimmäisellä viikolla näin ei kuitenkaan käynyt. Syy on se, että huomenna aamulla lähden edustamaan Chilen kansallista kirjastoa Suomen suurlähettilään kotiin.

Kelataanpas hiukan taaksepäin.

Aloitin työt Chilen kansallisen kirjaston kultturiosaston kv-viestinnässä tämän viikon maanantaina. Ensimmäinen työpäiväni oli tylsyydessään mitä piinallisin, mutta jo toisena päivänä huomasin, että niinkuin imelän kliseisesti vähän kaikessa, omasta asenteestanihan sekin oli kiinni. Jo toisena päivänä onnistuin vakuuttamaan pomoni, että olisi hyvä idea tuoda Santiagoon Aki Kaurismäen elokuvia.

Jos kaikki menee hyvin, joulukuussa joka tiistai väijytään täällä kaurismäkeläisiä Suomi-fiilistelyitä.

Kuitenkin jo sitä ennen tapahtumalistalla on Kalevala-luentoja ja pieni näyttely. Ja kaikkea tätä menen siis huomenna suunnittelemaan suurlähetystöön.

Tänään tapahtui myös eräs toinen läpimurto: ensimmäistä kertaa en nautiskellut (ilmaista) lounastani yksin ruokalan virallisena nähtävyytenä vaan tutustuin jo kahteen ihmiseen työpaikallani. Ruokana oli mahakastiketta ja muussia, salaattia, leipää ja uuniomena. Onneksi mahasoosin tilalle sai valita perunamuusin päälle lätkäistävät puolipaistetut kanamunat. Slurps!

Tarkoitukseni oli kirjoittaa vielä siitäkin, kuinka eilen tunkeuduimme paikallisen muotiväestön exclusive-kemuihin, ja kuinka ilma oli tänäänkin sakeana kyynelkaasusta. Se jääköön nyt myöhemmäksi, sillä silmäpussit ja suurllähettilläät eivät ole yhteensä kuin hansikas.

Ciao!

Kolmas luku (jossa asetutaan asumaan uuteen kotiin ja tutustutaan paikalliseen homoskeneen)

Guacamolen makuiset terveiset täältä Santiagosta!

Neljä yötä on kulunut siitä, kun asetuin asumaan Casa de Jazz Monttiin. Edellisen postaukseni missanneille ja muillekin pientä kertausta.

Asun siis seuraavat neljä kuukautta talossa, jossa lisäkseni asuu kaksi tanssitunteja pitävää chileläistä homomiestä, baskit Olatz ja Javier, ranskalaispojat Coco, Hugo ja Benji, saksalaispojat Sebastian ja Sven, tanskalaistyttö Stine, japanilaispoika Takahiro, itävaltalaistyttö Nikola sekä vielä eilisaamuun asti italialainen Carlotta. Tänään Carlottan tilalle muutti irlantilainen Gordon, jonka leiskuvan punainen pehko koristaa jo joitakin valokuvia.

Kämppikset seurailevat ruokapyötäpuhetta

Jo ensimmäisenä päivänä kävi hyvin selväksi, että tulevina kuukausina ei olisi luvassa seesteistä oleilua mummolassa.

Joka ilta porukka kokoontuu yhteen kokkaamaan, syömään ja juomaan. Myöskään muumilimu ei ole vieraillut pöydässä vielä kertaakaan, sillä nämä pirulaiset tuntuvat kykenevän huuhtomaan alas saavillisen olutta päivässä. Poikkeuksetta. Useiden bileiden jälkeenkin eilen terassille noustessani tarjolla oli suklaalikööriä. Alkoholisoitumisen riski leijuu siis yhä ilmassa (vaikkakin tätä mummelia jo hiukan heikottaa).

Aterian aineksia. Pinaattia, nam.

Asumukseni on kommuuni isolla, punaisella K:lla. Kaikenlaiseen jakamiseen jo espanjanaikoina turtuneena kuvio on tuttu, mutta uudestaan tottuminen vie silti aikansa. Jotkut ehkä muistavat tarinani siitä kuinka espanjassa ei ollut kerta kaikkiaan mahdollista juoda olutta jos muut joivat rommia:

-"Karol, mitä juomaa haluat viedä kemuihin?"
-"Hmm, tuota pari olutta ehkä ajattelin..."
-"Olutta? Ei innosta, otetaan rommia!"
-"No en oikein haluasi rommia, jos otan tästä ol.."
-"Karol, sano mitä haluat, että juomme, jos ei kerran rommia??"
-"Hyvä on, rommia."

Bongaa pöydästä Guacamole

Vitsi oli hauska opm:ään tottuneille suomalaisille. Seuraavan neljän kuukauden ajan voinen kertoa tuon kymmenellä ja ollaan jo lähellä uusia kotiolojani. Täällä ei nimittäin oikeastaan voi päättää mitä syö lounaaksi ja illalliseksi eikä mihin aikaan menee nukkumaan. Eipähän ainakaan tarvitse (saa?) kyhjöttää yksin huoneessaan.

Oma hurmaava asuni...

Tähän mennessä talossa takana on jo 6 illallista, joista yksi jatkui aamuseitsemään asti. Kyseinen jaettu ylilyönti tapahtui perjantaina, kun toisella talon omistajista oli syntymäpäivät, ja vieraita oli kutsuttu kymmenittäin.

Ovatko kaikki homoja, joku keksi kysyä päivänsankarilta. -"Eivät. Viime aikoina olen tutustunut myös heteroihin", vastasi tyytyväinen Mariano.

Hieno juttu.

Muutama naamioitunut kämppikseni

Luonnolisestikin kemuihin pukeuduttiin joukkoon sulautuen teeman mukaisesti. Tässä asiassa kuvat kertovat takuulla enemmän kuin tyhjänpäiväiset lätinäni.

Ehkäpä kuitenkin mainitsemisen arvoisena kerrottakoon, että oma iltani päättyi moniääniseen/-kieliseen Disney-laulantaan klassista balettia pailisalissa tanssien onnellisena kuin omena.

Usean yrityksen jälkeen pallon surkea kohtalo saatiin tallennettua.

Bongaa kuvasta allekirjoittanut pukupelle

Kakku, jota kukaan ei jälkikäteen muistanut

Sopivasti seuraavana päivänä Santiagossa nähtiin Gay-pride kulkue kaikkine väreineen. Harmi vain, että koko talon väki nukkui pommiin.