Tämähän tuntuu aivan naurettavalta. Yli kuukausi on kulunut kummallisia ja kuumeisia löytöretkeilypäiviä halki Etela-Amerikan ilman ainuttakaan postausta.
Sanottakoon suoraan, etta suurin syy on matkamme silkka järjettömyys. Siinä missä me suoritimme yhden mantereen tunnetuimmista reppureiteista 20 päivassä, kuulimme toisten kehuskelevan koittavansa samaa 66 päivassä. Huih, huokaisimme lakonisesti, ja jatkoimme seuraavaan yöbussiin.
Mistä siis aloittaisin.
Kuten jo aiemmin mainostin, starttasimme Uuden Vuoden karkeloilla Buenos Airesista, joka oli ränsistyneempi pyhäkkö kuin olisin ikinä saattanut uskoa. Ränsistynyttä oli myos aamuauringon noustessa ulkoilmakemujen happopainen bilekansa, joka onnistui paitsi nostattamaan niskarvojamme, myös vuodattamaan seurueemme nuorimman sankarin, irlantilaisen Gordonin, verta. Eräs ilmeisesti liikaa nopsakoita nappaillut hourupää alkoi nimittain huitoa vyöllään taksia jonottaessamme. Tilanne ratkesi onneksi ilman suurempia sankaritarinoita tasapainottoman hourupään tappioksi.
Kolmeantena päivänä starttasimme suunnitelmia jo hiukan järkeistaen suoraan Pohjois-Argentiinaan, Salta-nimiseen kylään. Aamupäivän paikkoja tutkailtuamme päätimme jatkaa jo hiukan lähemmas rajaa ja vierailla rajaseudun muissa kylissä. Alue on tunnettu seitsemän värin vuoristaan, joita voimme ihastella kuvasta:
 |
| Hmm... käsivarsi? Pahoittelen. |
Autiomaaseikkailujen ja parin hajonneen bussin jälkeen jonotimme tuskallisia tuntikausia yli rajan, ja saavuimme Boliviaan. Ensimmäinen kohteemme oli Uyuni, hirvittävän ruma ja tylsistyttävä kylä, joka nostatti allekirjoittaneelle ensimmäisen vuoristotaudin. Uyuni on kuitenkin aivan ehdoton pysäkki, mikäli haluaa vierailla suola-autiomaalla, mikä oli tähän astisen reissumme yksi ehdottomista kohokohdista. Uyunista taivaalta tuntuvaan vitivalkoiseen autiomaahan voi tehdä yhden-kolmen päivän pituisia retkiä kohtuullisen edullisesti ruokailu mukaan lukien. Kuvia tulossa myöhemmin.
Uyunista suuntasimme La Paz:iin, Bolivian "hallinnolliseen pääkaupunkiin", joka oli kaaoksestaan huolimatta yllättävän mielenkiintoinen paikka kaikkine käsityötoreineen, baareineen ja jättihostelleineen. Tärkein syy seurueemme majailuun pääkaupungissa oli kuitenkin se, että se toimi tukiasemanamme suurenmoiselle viidakkoretkellemme.
Kolmentanea aamuna suuntasimme parin grilliaterian mehevöittämine mahoinemme lentokentälle, josta pahamainen Amaszonas pienkoneemme oli määrä kuljettaa meidät ja noin viisi muuta matkustajaa Rurrenabaqueen, kylään "keskellä" sademetsää. Itse kuorsasin tyytyväisenä lennon ajan, kun osa porukasta tuhersi itkua. Syyn tulisin saamaan vielä selville paluumatkalla.
Rurrenabaquesta starttasi kolmituntinen jeeppikuljetus joen varrelle, josta 13-metrinen vene kuljetti meitä pari tuntia leiriimme Amazon-jokea pitkin. Jo menomatkalla näimme lintuja, apinoita, kilppareita ja kaimaaneja, viimeksi mainittuja vähän turhankin lyhyeltä etäisyydeltä, jos minulta kysytään.
Kolmen ikimuistoisen viidakkopäivän aikana kahlasimme vyötäröön ulottuvassa vedessä etsien anakondia, Tähyilimme kaimaanien kiiluvia silmiä mustassa yössä, uimme vaaleanpunaisten Amazon-delfiinien kanssa (pirulaiset tuuppivat ja näykkivät varpaista), pongailimme lintuja, apinoita ja kilpikonnian sekä hengailimme leirissä syöden tai riippumatoissa makaillen. Leirin ehdoton erikoisuus oli Pepe-niminen 6-metrinen alligaattori, joka väijyi metrin päässä riippumatosta odottaen kenties, että joku valopää gringo tippuisi laiturilta.
Paluumatkalla, kuten jo ehdin vihjaista, saatan ilokseni kertoa selvinneeni hengissä elämäni karmaisevimmasta lentokokemuksesta. Ikinä lentopelkoa aiemmin kokeneena en osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta kun tutiseva pikku purkkimme joutui myrskyn silmään vuoriston yllä ja putosi turbulenssissa vapaata pudotusta noin 4 minuuttia putkeen. Itse olin ylivoimaisen vakuuttunut kuolevani, enkä siinä tilassani uskonut rauhoittelemaan pyrkineitä "valheita", kuten asian paniikkikohtaukseni läpi koin. Housut meinasivat kastua, mutta enpä ollut ainoa: sulaa vollotustakin seurueessamme kuultiin.
Palasimme kuitenkin ehjin nahoin La Paziin, josta seuraavaksi kiiruhdimme Titicaca-järvelle auringon nousuja ja laskuja ihailemaan. Titicacan jälkeen vaihtui jälleen maa, ja luvassa oli Peru: Cusco, Aguas Calientes ja Machu Picchu.
Cusco, joka on suurin kaupunki lähellä Machu Picchua oli ehdottomasti alueen miellyttävin ja, yllättävää kyllä, aidoimman oloinen kaupunki. Retket Machu Picchuun kannattaa myös varata Cuscossa, sillä mantereen tunnetuimpaan kohteeseen ei niin vain pöllahdetä. Itse varasimme paketin joka sisälsi bussikuljetuksen juna-asemalle ja junan Aguas Calientesiin (Machu Picchu -kylään), edullisen mutta ylellisen hotellimajoituksen sekä bussit ja pääsyliput Machu Picchuun sekä saman nimiselle alueen korkeimmalle vuorelle. Koko komeus oli opiskelijalta 170 dollaria...
Kirpaisi mutta kannatti. Itse odotin lukuisten mauttomien postikorttien ja B-luokan leffojen pilanneen koko viehätyksen, mutta väärässä olin. Erityisesti auringon nuosun aikainen varhainen sumu teki paikasta todella ikimuistoisen kokemuksen. Iltapäivän turistimassat hieman tasoittivat osaltani alkuhuumaa, mutta päivän kruunasi kiipeäminen vuorelle, pilvien yläpuolelle katselemaan upeita maisemia ylhäältä päin.
Pieni varoituksen sana kuitenkin: Aguas Calientes "kuumat vedet", saattaa joillekin uupuneille trekkaajille kuulostaa houkuttelevalta, mutta en suosittele. Kyseisiin järkyttääviin kanakeitolta löyhkääviin taskunlämpimiin kitsch-ammeisiin en toista kertaa pulahtaisi.
Palattuamme Cuscoon, vietimme kaupungissa vielä osalle viimeset jäähyväis-grillauskemut ja suuntasimme 20-tuntisella bussilla Limaan, josta lensimme Panamaan. Mitä sitten tapahtui? Siitä lisää seuraavassa luvussa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti