Kahdeskymmenes ensimmäinen luku (jossa syöksytään kummallisesti Panaman ja Costa Rican halki Nicaraguaan)

Etelä-Amerikka on mainio paikka, sillä se on aivan omanlaisensa.

Tässä kohtaa lienee hyvä tarkentaa, että naiivi käsitykseni siitä, että Etelä-Amerikkaa voisi ylipäätänsä jotenkin summata ja supistaa ja siten kokonaisuutena kuvailla, on pyyhkitynyt hikenä jonnekin Bolivian aamuöisiin sillanrakennuspuuhiin. Vaikkapa Chilen, Bolivian ja Kolumbian niputtaminen on kuin koko Euroopan niputtamista yhdeksi retkikohteeksi, paitsi että etäisyydet ovat täällä moninkertaiset.

Silti, kun koneemme saapui Panama Cityyn, oli helppo huomata, että tutuksi ja tärkeäksi tullut manner oli jäänyt taakse. Huvijahteja, ostoskeskuksia, pilvenpiirtäjähotelleja, USA:n dollareita sekä jenkkiaksenttia tekohampaistaan suhisevia eläkeläisiä pursuava Keski-Amerikan esikoiskohteemme oli todellinen kulttuuri- ja talousshokki. Ensimmäisen päivän aikana suhteellisen pakollisiin menoihin ja liikkumisisiin kului noin 100 dollaria per pihistelijä, mikä sai ainakin minun vatsani vääntelemäan. Kiirehän siinä tuli paeta maasta mitä pikimmin. Jo siis yhden yön ja päivän jälkeen hyppäsimme taas yöbussiin ja suuntasimme tällä kertaa Costa Ricaan.

Bussin pääteasema oli San José, mutta me halusimme pitkästä aikaa nähdä hieman merta. Niinpä hyppäsimme bussista tienristeyksessä ja aloimme liftata tiellä kohti Puntarenasta, kylää, josta useisiin tunnettuihin rantakohteisiin lipuvat autolautat starttaavat. 

Jostain kumman syystä ehkäpä kovinkin epäilyttävältä vaikuttava olemukseni ei ole onnistunut pysäyttämään vielä yhtäkään jalomielistä autoilijaa yhdessäkään maanosan maista. Onneksi noin tunnin verran turhaan liftailtuamme saimme kiinni bussin onnistuimme hyppäämään vielä saman iltapäivän lauttaan.

Lautan saavuttua me, bussilastillinen reppureissaajia sekä seuraan liittynyt kämmenen kokoinen hämähäkki rymistelimme vielä pari tuntia pimeässä pusikossa ja saavuimme yhteen Costa Rican tunnetuimmista reppurannoista, Montezumaan.

Valitettavasti Ticojen ( Tica=costaricalainen) mittapuussa halpa tarkoitti noin Suomen hintatasoa (tuore leipä ja sulatejuusto kaupasta = 10 dollaria). Päädyimme silti viettämään kohtuullisen kauniissa kohteessa yhteensä neljä yötä snorklaten, pulikoiden ja matkan aiemmista vaiheista toipuen.

Montezuman jälkeen annoimme vielä toisen tilaisuuden tälle omaa mieltäni vuosia piinanneelle maailman onnellisimmalle maalle ja vierailimme Liberian lähellä sijaitsevalla El Coco - rannalla, joka sanoman mukaan on yksi maan kauneimmista.

No eipä vakuuttanut. Superamerikkalaistunut ja mauttomia mainosbaareija pursuava ja kallis "ranta" oli itse asiassa kuin jokin pieni amerikkalaisia turisteja varten rakennettu kitsch-kylä keskinkertaisine rantabulevardeineen. Pizza ja olut 20 dollaria? Ei kiitos.

Kaupan banaanilastuja jo ties kuinka monetta päivää pihinä nakertaen alkoi mielissämme kypsyä ajatus vielä yhden maan lisäämisestä retkisuunnitelmaan. Kalliiseen ja Panamaakin Amerikkalaistuneempaan Costa Ricaan pettyneitä kaltaisiamme kun tuntui virtaavaan tasaisena letkana kohti Nicaraguaa. 

"Nicaragua?", jahkailin ensin. Eikös tämä vielä 1990-luvun alkuun asti lähes sisällissodassa pyöriskellyt Honduraksen naapuri, jonka pääkaupungissa Managuassa ei ole suositeltavaa liikkua ilman yksityiskuljettajaa ole hieman liikaa mukavia rantapäiviä toivoville trekkaajille. Mahtavatkohan "Nicatkin" ammuskella huumekaunojansa moottoripyörän kyydistä kuten pohjoiset rajanaapurinsa?

Vähänpä mitään olin opiskellut. Tähän asti olemme tavanneet uskomattoman ystävällisiä, kulttuuriltaan jälleen piristävästi omaperäisiä, loistavaa meksikolaistyyppistä ruokaa kokkaavia ihmisiä, ja vaikka tyhmäksi ei kannata heittäytyä, maa on toistaiseksi tuntunut uskomattoman rauhalliselta ja turvalliselta.

Ensimmäiset neljä yötä vietimme San Juan del Sur:in lähellä sijaitsevalla Playa Madera -rannalla, joka oli kaunista rantamaisemaa, rauhaa ja hyviä surffiaaltoja toivovan paratiisi. Kohteessa oli yhteensä kaksi hostellia ja kolme ravintolaa. Siinä kaikki.

Aamukuuden -seitsemän aikaan nautimme aamupalaa yhdessä rafloista, sitten surffailimme tai luimme kirjoja lounaaseen asti, lounaan jälkeen taas jatkoimme. Illallien tuli tilata viimeistään puoli seitsemän aikaan, sillä ravintolat sulkivat seitsemältä. Kahdeksalta sammui generaattori, mistä puolen tunnin kuluttua loppui sähkö. Viimeistään puoli yhdeksän aikaan oli syytä olla pötköttämässä. Mikä mummeleiden paratiisi!

Neljän yön jälkeen siirsimme laudan murjomat kinttumme taas mitä kummallisimmilla "linja-autoilla" (joista yksi syttyi palamaan keskellä pikatietä) kohti seuraavaa kohdetta, Granadaa. Tämä yksi maan entisistä pääkaupungeista on yksi maan kultturelleimmista ja ainakin näkemäni perusteella kauneimmista. Onnistuimme lötämään taas pitkästä aikaa valtavan ja monenlaisin palveluin, tietokonein ja uima-altain varustetun hostellin, Oasis:in. Ensimmäinen yö takana ja toinen edessä. 

Tällä kertaa kuten lukijani, minäkään en tiedä mitä sitten tapahtuu. 

Kahdeskymmenes luku (jossa matkustetaan Argentiinan, Bolivian ja Perun halki Panamaan)

Tämähän tuntuu aivan naurettavalta. Yli kuukausi on kulunut kummallisia ja kuumeisia löytöretkeilypäiviä halki Etela-Amerikan ilman ainuttakaan postausta.

Sanottakoon suoraan, etta suurin syy on matkamme silkka järjettömyys. Siinä missä me suoritimme yhden mantereen tunnetuimmista reppureiteista 20 päivassä, kuulimme toisten kehuskelevan koittavansa samaa 66 päivassä. Huih, huokaisimme lakonisesti, ja jatkoimme seuraavaan yöbussiin.

Mistä siis aloittaisin.

Kuten jo aiemmin mainostin, starttasimme Uuden Vuoden karkeloilla Buenos Airesista, joka oli ränsistyneempi pyhäkkö kuin olisin ikinä saattanut uskoa. Ränsistynyttä oli myos aamuauringon noustessa ulkoilmakemujen happopainen bilekansa, joka onnistui paitsi nostattamaan niskarvojamme, myös vuodattamaan seurueemme nuorimman sankarin, irlantilaisen Gordonin, verta. Eräs ilmeisesti liikaa nopsakoita nappaillut hourupää alkoi nimittain huitoa vyöllään taksia jonottaessamme. Tilanne ratkesi onneksi ilman suurempia sankaritarinoita tasapainottoman hourupään tappioksi.

Kolmeantena päivänä starttasimme suunnitelmia jo hiukan järkeistaen suoraan Pohjois-Argentiinaan, Salta-nimiseen kylään. Aamupäivän paikkoja tutkailtuamme päätimme jatkaa jo hiukan lähemmas rajaa ja vierailla rajaseudun muissa kylissä. Alue on tunnettu seitsemän värin vuoristaan, joita voimme ihastella kuvasta:

Hmm... käsivarsi? Pahoittelen.

Autiomaaseikkailujen ja parin hajonneen bussin jälkeen jonotimme tuskallisia tuntikausia yli rajan, ja saavuimme Boliviaan. Ensimmäinen kohteemme oli Uyuni, hirvittävän ruma ja tylsistyttävä kylä, joka nostatti allekirjoittaneelle ensimmäisen vuoristotaudin. Uyuni on kuitenkin aivan ehdoton pysäkki, mikäli haluaa vierailla suola-autiomaalla, mikä oli tähän astisen reissumme yksi ehdottomista kohokohdista. Uyunista taivaalta tuntuvaan vitivalkoiseen autiomaahan voi tehdä yhden-kolmen päivän pituisia retkiä kohtuullisen edullisesti ruokailu mukaan lukien. Kuvia tulossa myöhemmin.

Uyunista suuntasimme La Paz:iin, Bolivian "hallinnolliseen pääkaupunkiin", joka oli kaaoksestaan huolimatta yllättävän mielenkiintoinen paikka kaikkine käsityötoreineen, baareineen ja jättihostelleineen. Tärkein syy seurueemme majailuun pääkaupungissa oli kuitenkin se, että se toimi tukiasemanamme suurenmoiselle viidakkoretkellemme.

Kolmentanea aamuna suuntasimme parin grilliaterian mehevöittämine mahoinemme lentokentälle, josta pahamainen Amaszonas pienkoneemme oli määrä kuljettaa meidät ja noin viisi muuta matkustajaa Rurrenabaqueen, kylään "keskellä" sademetsää. Itse kuorsasin tyytyväisenä lennon ajan, kun osa porukasta tuhersi itkua. Syyn tulisin saamaan vielä selville paluumatkalla.

Rurrenabaquesta starttasi kolmituntinen jeeppikuljetus joen varrelle, josta 13-metrinen vene kuljetti meitä pari tuntia leiriimme Amazon-jokea pitkin. Jo menomatkalla näimme lintuja, apinoita, kilppareita ja kaimaaneja, viimeksi mainittuja vähän turhankin lyhyeltä etäisyydeltä, jos minulta kysytään.

Kolmen ikimuistoisen viidakkopäivän aikana kahlasimme vyötäröön ulottuvassa vedessä etsien anakondia, Tähyilimme kaimaanien kiiluvia silmiä mustassa yössä, uimme vaaleanpunaisten Amazon-delfiinien kanssa (pirulaiset tuuppivat ja näykkivät varpaista), pongailimme lintuja, apinoita ja kilpikonnian sekä hengailimme leirissä syöden tai riippumatoissa makaillen. Leirin ehdoton erikoisuus oli Pepe-niminen 6-metrinen alligaattori, joka väijyi metrin päässä riippumatosta odottaen kenties, että joku valopää gringo tippuisi laiturilta.

Paluumatkalla, kuten jo ehdin vihjaista, saatan ilokseni kertoa selvinneeni hengissä elämäni karmaisevimmasta lentokokemuksesta. Ikinä lentopelkoa aiemmin kokeneena en osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta kun tutiseva pikku purkkimme joutui myrskyn silmään vuoriston yllä ja putosi turbulenssissa vapaata pudotusta noin 4 minuuttia putkeen. Itse olin ylivoimaisen vakuuttunut kuolevani, enkä siinä tilassani uskonut rauhoittelemaan pyrkineitä "valheita", kuten asian paniikkikohtaukseni läpi koin. Housut meinasivat kastua, mutta enpä ollut ainoa: sulaa vollotustakin seurueessamme kuultiin.

Palasimme kuitenkin ehjin nahoin La Paziin, josta seuraavaksi kiiruhdimme Titicaca-järvelle auringon nousuja ja laskuja ihailemaan. Titicacan jälkeen vaihtui jälleen maa, ja luvassa oli Peru: Cusco, Aguas Calientes ja Machu Picchu.

Cusco, joka on suurin kaupunki lähellä Machu Picchua oli ehdottomasti alueen miellyttävin ja, yllättävää kyllä, aidoimman oloinen kaupunki. Retket Machu Picchuun kannattaa myös varata Cuscossa, sillä mantereen tunnetuimpaan kohteeseen ei niin vain pöllahdetä. Itse varasimme paketin joka sisälsi bussikuljetuksen juna-asemalle ja junan Aguas Calientesiin (Machu Picchu -kylään), edullisen mutta ylellisen hotellimajoituksen sekä bussit ja pääsyliput Machu Picchuun sekä saman nimiselle alueen korkeimmalle vuorelle. Koko komeus oli opiskelijalta 170 dollaria...

Kirpaisi mutta kannatti. Itse odotin lukuisten mauttomien postikorttien ja B-luokan leffojen pilanneen koko viehätyksen, mutta väärässä olin. Erityisesti auringon nuosun aikainen varhainen sumu teki paikasta todella ikimuistoisen kokemuksen. Iltapäivän turistimassat hieman tasoittivat osaltani alkuhuumaa, mutta päivän kruunasi kiipeäminen vuorelle, pilvien yläpuolelle katselemaan upeita maisemia ylhäältä päin.

Pieni varoituksen sana kuitenkin: Aguas Calientes "kuumat vedet", saattaa joillekin uupuneille trekkaajille kuulostaa houkuttelevalta, mutta en suosittele. Kyseisiin järkyttääviin kanakeitolta löyhkääviin taskunlämpimiin kitsch-ammeisiin en toista kertaa pulahtaisi.

Palattuamme Cuscoon, vietimme kaupungissa vielä osalle viimeset jäähyväis-grillauskemut ja suuntasimme 20-tuntisella bussilla Limaan, josta lensimme Panamaan. Mitä sitten tapahtui? Siitä lisää seuraavassa luvussa...