Kolmastoista luku (jossa päivitetään katalogia viime kuukasilta)

Sateenkaari kattoterdeltämme 

Hop paattiin!

Roar.

Bongaa pingut.

Uusi merenrantakämppäni.

Tää oli jättiläinen.

Luksushuvila Pan de azucar hengessä.

Meidän terde kuvassa oikealla.

Jos tietäisin, mitä touhuamme, kertoisin.

Santiago.

Santiago.

Flaiters? Flaiters.

Seuraava askarteluprojekti?

Minkäs näistä tällä kertaa mässäilisi?

Tai näistä?

Kiitos kuvista kuuluu Nikolalle!

Huomenna suuntana jälleen Valparaíso!!!

Kahdestoista luku (jossa vieritellään kiviä ja loikoillaan kaktuksissa)

Edellisen asiallisen kuvapostaukseni jälkeen olisi kaiketi paikallaan viritellä pikkukiinalaisia siveysverhon alle. Nimittäin viimeisen kahden viikon aikana Karon kehitysretkillä on taas piisannut vauhtia ja kummallisia käänteitä.

Valitettavasti osa turinoista tarinoidaan korkeintaan korvaan kuiskaten kynttilänvalossa takaisin koto-Suomessa. Pahoittelen, ja tiedän olevani ”aguafiestas”, oikea bileiden vesisuihku kuten espanjaksi ilmaistaan.

Hivenen siveyslukon tiirikointia voinen kuitenkin julkisestikin harrastella.

Pichilemun jälkeenkin olen pyrähdellyt ulos kaupungista aina kuin suinkin mahdollista. Edellisviikonlopun perjantai-illan kosteiden grillikemujen jälkeisenä hieman heikkopäisenä aamuna pakkasin hetken mielijohteesta laukkuuni pyyhkeen (siinä se sisältö kuta kuinkin olikin) ja hyppäsin jälleen Valparaísoon suuntaavaan bussiin.

Australialaisten rantavuokrakämpässä loput viikonlopusta sujui mukavasti, vaikkakin kirjaimellisen kosteasti – onnistuimme jotenkin aiheuttamaan asuntoon huonoista putkista johtuvan tulvan, joka kuta kuinkin pilasi kylppäriä ympäröivän kokolattiamaton.

Kokolattiamatto kylppärissä? Sitäpä minäkin.

Seuraavana maanantaina aloitin sukelluskurssini teoriaosuuden. Viikonloppu olisi kulunut pinnan alla ellen olisi jo lupautunut Mendoza-reissulle Tonyn viimeistä Chile-viikonloppua viettelemään.

Torstai-iltana pakkasin siis jälleen kapsäkkini ja suuntasin tällä kertaa yöbussilla rajan yli. Noin 10 tunnin (pitäisi olla 6) ja naurettavien rajatarkastuspönottelyjen jälkeen saavuimme Mendozaan.

Extremeurheilusta ja viinitiloistaan tunnettu Mendoza on vihreä puistikko keskellä aavikkoa. Keinotekoisesti tököttävät istutuspuut tuovat paitsi väriä myös pientä vitsikkyyttä kaupunkikuvaan. Puut tuppaavat nimittäin kunnon juurien puutteessa kaatuilemaan pienemmistäkin tuulosista tuohtuneina.

Heti ensimmäiseksi suuntasin toteuttamaan pitkään kaivellutta haavettani ja varasin iltapäiväksi tandem-riippuliitoa. Kokemus oli hauska, vaikkakin pelottavin osuus oli kiistatta vuorelle nouseminen painovoimaa ja jyrkänteen vajoavaa reunaa uhmaten ylilastatussa 50-luvun jeepissä.

Ilmalennon jälkeen opas tarjoitui tekemään temppuja, mihin tietysti tyhjäpäänä tartuin. Harmi vain että hauska kieppuminen päätyi suoraan maiseman tiheimpään kaktukseen. Seuraava tunti kuluikin verisistä sääristäni töröttäviä keppejä irrotellessa.

Illalla hostellilla oli grillausta ja päädyimme tutustumaan hiukan paikalliseen yöelämäänkin. Seuraavana aamuna viinitrahoissa kiertely ei hurjasti huvittanut vaan päätimme siirtää huvin seuraavaan päivään.

Mutkia matkaan alkoi ropista kun rutikuivaan aavikkoon saapui kaatosateinen myrskyrintama lauantai-iltana ja jatkui su-ma yöhön asti. Paitsi ettei kaupungissa ollut juuri mitään tekemistä sateisena sunnuntaina, myös sieltä poistuminen osoittautui mahdottomaksi. Bussimatkan aikaisemmaksi vaihtaminen ei onnistunut ja kun vihdoin naurettavan ajantuhlauksen jälkeen yöbussissa uni alkoi maistua, käänsikin bussi nokkansa 180astetta kohti lähtöpistettä. Myrsky oli vierittänyt kivenlohkareryöryn keskelle autotietä, ja joku poloinen oli menehtynyt onnettomuudessa.

Lohkareiden vuoksi koko väylä suljettiin seuraavaan iltaan saakka, mikä tiesi minulle yhden vapaapäivän lisää vietettäväksi jumissa Mendozassa. Onni onnettomuudessa itsekkäästi tarkastellen oli se, että ylimäärïnen lomapäiväni oli jälleen aurinkoinen, ja pääsimme kuin pääsimmekin lopulta kiertämään viinitiloja.

Valehtelisin, jos väittäisin, että idyllisissä maisemissa pyöräillessäni olisin haikaillut päätteen äärelle saasteiseen Santiagoon. Kuvista, jotka päivitän tuota pikaa, selvinnee miksi.

Terkuin Karo, joka poistuu kaupungista myös ensi viikonlopuksi.

Yhdestoista luku (jossa kuvitetaan kirjaston arkea)

Hiljaiseloa on puskenut tällä sivustolla viime aikoina. Yleisöpalaute tästä johtuen on ollut asiallista ja paikallaan, yritän jatkossa pitää ylläjotakin inhimillistä blogin päivitystahtia. ;)

Tässä luvussa avaan työpaikkani arkea kuvakerronnalla, sillä oletan, että kansallinen kirjasto ei ole niin groovaava paikka, että olisi kannattavaa kirjoitella siitä pitkiä runoiluja. Viime aikoina olen sitä paitsi työskennellyt enimmäkseen valokuvaajana, joten näistä kuvista saa jonkinlaisen käsityksen siitä mitä touhuilen.

Intellektuellit kokoonutvat suunnittelemaan kirjaston 200-vuotisjuhlintaa.

Asiahan on näin.

Kuulostaa lupaavalta.

Kaksi herrasmiestä koktailien parissa.

Suoraan Pablo Nerudan talosta?

Suomen suurlähettiläs ja taidehistorioitsija luennoismassa Kalevalasta.

Tämä kaveri osasi Kalevalan ulkoa... ja pyysi lopulta puhelinnumeroani. Mitä??

Uskokaa tai älkää mutta eepoksesta syntyi debattia.

Salmoncito con pan de centeno.

Suklaajälkkareitä

Poliittisesti latautunut histrorioitsija saarnaamassa koululaisille.

Jännittyneet opiskelijat seuraavat tarkasti maestron painokasta paasausta.

Koulupukurivi.

Koululaisia.

Itse maestro.

 Kun pääsen takaisin Santiagoon päivittelen taas mitä olen puuhastellut viime aikoina työn ohella.

Terkuin Mendozasta huuteleva Karo, jonka jalat ovat ruvella kaktukseen päättyneen riiippuliitolaskeutumisen jäljiltä.

Kymmenes luku (jossa leijutaan surffivetimissä Pichilemussa)

Flaiter?

Kuten jo aiemmin kertoilin, latinot rakastavat mitä kummallisimmista juhlapäivistä johtuvia pitkiä viikonloppuja.

Siinä missä Suomessa Juhannusta vietetään nykyään aina perjantaisin, jotta vältyttäisiin epämääräisiltä poissaoloilta ja punasilmäisiltä virkamiehiltä, täällä kuvio toimii päin vastoin. Mikäli jokin, mikä tahansa jokaisen kivimuurin pyhimyksen päivä osuu viikonloppuun, otetaan vapis takaisin seuraavalta viikolta ja viikonloppu pitenee. Jos Juhannuspäivä osuisi Chilessä siis lauantaihin, maanantai olisi vapaapäivä.

Taidanpa tehdä esityksen tämän lainpykälän kopioimisesta Suomeen.

Edellä esitetystä syystä tällä viikolla viikonloppu kesti neljä päivää ja jatkuu yhä tätä kirjoittaessani. Itse sain toki huilata peräti 5 päivää, sillä perjantait ovat minulla joka tapauksessa vapaat. Kuten koko kaupungin väestö, myös suurin osa kämppiksistäni pakeni pääkaupungin saasteita. Asunnostamme osa suuntasi Chilen eteläkärkeen Patagoniaan, osa Argentiinaan.

Itse suuntasin neljän kaverini kanssa noin 300km lounaaseen, Pichilemun surffikylään. Seuralaisinani tällä hyperaktiivisella, sekopäisellä ja mielettömän onnistuneella reissulla oli itävaltalainen Nikola, irlantilainen Gordon, espanjalainen Javier ja australialainen Tony. 

Matkaseurueeni poseeraamassa "German fun" -tyylillä

Kuten kuvitella saattaa, melko pian hostellille saavuttuamme ryhmä kasvoi noin kolminkertaiseksi alkuperäisestä. Hostellimme koostui nimittäin useista hökkeleistä ja meidän mökissämme oli kolme neljän hengen huonetta sekä keittiö, suihku, terassi ja grilli vain näiden huoneiden jaettavaksi. Meidän lisäksemme hostellia asutti kolme espanjalaista, toinen australialainen, uruguaylainen hipsteri sekä kaksi illan aikana paikalle pöllähtänyttä paperiteollisuusmiestä Kuopiosta. (???)

Toisena iltana paikalle harhaili myös eräs newyorkilainen reppureissaaja, joka päätyi nukkumaan sohvallamme. Hauskana anekdoottina mainittakoon, että vietettyään päivän hyperaktiivisessa seurueessamme poloinen jenkki huokaisi syvään ja tokaisi: "You are probably the graziest kids I ever met in my life!" Alla oleva kuva selittänee osaltaan asiaa hiukan.

Varokaa sekopäisiä turisteja!

Ensimmäisen päivän vietimme rannalla löhöten, lonkkaroiden ja illemmalla grillaillen, sillä tuuli oli liian voimakas surffaukseen. Toisena aamuna oli aika rullata hyljepuku päälle ja get to business. Päädyimme Nikolan kanssa osallistumaan surffiopetukseen, sillä kumpikaan meistä ei tuntenut itseään kovinkaan kuolemankaipuiseksi upeiden maisemien keskellä. Suosittelen kaikille (ainakin huomattavasti enemmän opettajien huomiota saaville naispuolisille) kurssille osallistumista. Hinta oli melko korkea, lähes 20 euroa, mutta ohjeistettu aloitus on hinnan väärti.

Omalta osaltani voin sanoa, että innostuin hieman liikaakin. Aamun kaksituntisen jälkeen palasin hyytävään mereen iltapäivällä ja viivyin vielä kolmisen tuntia. Tajusin poistua vedestä vasta, kun lihakseni olivat niin hapoilla, etten enää pystynyt edes kantamaan lautaani, saatika hallitsemaan sitä kuohuvassa meressä, vaan löysin itseni seisomasta rantavedessä aalloista sinkoilevan laudan hakatessa minua holtittomasti. Luonnollisestikin myös paloin poskipäistäni karrelle, viisikymppinen rasva kun ei näissä oloissa riitä.

Seuraava yö kului kuin koomassa, ja aamulla sängystä nouseminen, leivän leikkaaminen tai mikä tahansa pienikin fyysinen toiminta oli käytännössä mahdotonta.

Luonnolisestikin palasimme kuitenkin aallokkoihin pariksi tunniksi, tosin osaltani huonoin tuloksin. Käsivarret turtana päädyin lähinnä pousailemaan rantahietikolla coolissa märkäpuvussani. Ensi kerralla täytyy muistaa säästellä hiukan voimia tulevillekin päiville.

Ja ensi kertahan tulee.

Ylihuomenna aloitan myös pullosukelluskurssini, joten alan jo uumoilla, että Antarktikselta virtaava hyinen Humboltin merivirta ei sittenkään tule olemaan este lempielementissäni puuhastelulle.

Yhdeksäs luku (jossa otetaan rehellinen askel kohti hermoromahduksia ja muitakin arjen kitkasia)

Töissä on tärkeä kokous ja herään vieläkin hiukan kuumetoipilaana kurkku karheana.

Kuten aina, värjöttelen kylppärissä tohisten katkeilevien tulitikkujen kanssa noin vartin, ennen kuin saan vedenlämmittimen syttymään. Sitten luonnollisestikin odottelen vielä jokusen minuutin veden lämpenemistä jääkylmän suihkun valuessa vieressäni. hyrh.... *snif snif* - kuka unohti taas vaihtaa kissanhiekan??

Kun vesi vihdoin lämpeää, tajuan että shampooni on käytetty viimeistä pisaraa myöten. Motivoitunut ryöväri on jopa katkaissut pullon kaulan ja puhdistanut sen vedellä viimeisistä vaahdoista. Ja kappas - hammastahnani on kadonnnut. Kukahan mahtoi lähteä tällä kertaa matkalle laukussaan tahnani?

Harjani on tallella, olen siis onnekkaampi kuin eräs kämppikseni Benjamin, jonka harja tulee säännöllisesti lainatuksi. Peseydyn pelkällä vedellä ja lähden töihin. Haluaisin maitokahvia, mutta maitoni on juotu. Ja näköjään leipäkin syöty. Ehtiäkseni töihin puserran itseni jo valmiiksi liian täyteen metrovaunuun.

Töissä ensimmäiset kolme tuntia minulla ei ole mitään tekemistä.

Töistä palatessani jonotan supermarketissa. Yritän ostaa shampoota ja maitoa. Luottokorttini ei (taaskaan) toimi. Jätän tavarat kassalle ja juoksen automaatille. Ei toimi. Näyttää siltä että peseydyn vielä toisenkin päivän pelkällä vedellä. Tositarina päivämäärältä 27.10.

Tämä kirjoitus on omistettu arjelle. Ja kaikille niille jotka (muille?) inhoavat siirappista hehkutusta à la It's Amazing!!

On totta, että pääosin elämäni täällä voi ilmaista liisterisen positiivisin sanankääntein. Minulla ON ollut huippuhauskaa. Kuitenkin arjen pyörittäminen Chilessä ulkomaalaisena, naisena, harjoittelijana, kommuunin jäsenenä, internet-yhteydettömänä, kuumeisena, krapulaisena ja milloin millaisenakin kombona edellä mainituista ei aina ole dynkyssä tanssimista.(vaikkakin tanssimista Britneyn tahtiin voi nykyään kuunnelle aamuysistä alkaen viereissässä tanssisalissa, terveisin nimimerkki korvatulppien kera kuumepedissä).

Yleisen juurettomuuden tunteen kehittyminenkin on ollut nopeudessaan moninkertaista Espanjanaikoihini verrattuna. Existentiaalikriisi vaivaa, työpaikan ruokalassa on pahaa ruokaa ja minua tuijotetaan joka suunnasta. Lehmänmasusoppaa? Taas? Tahtoo perunaa ja silliä.

Tämä kirjoitus on omistettu siis myös kaikille niille, jotka kysyvät aina välillä itseltään samaa kuin minä. Miksi ihmeessä aina vain uudestaan ja uudestaan hakeudun pois mukavasta tutusta ja turvallisesta ja lennän sähkökatkoileviin maihin masusoppaa lusikoimaan?

En ajattele asiaa hetkeen. Lomalta palannut työkaverini ehdottaa, että voisin alkaa ottaa valokuvia kirjaston aktiviteeteista. Palaan kotiin ja Olatz lainaa minulle shampootaan. Uunissa tuoksuu jokin herkullinen. Javier kertoo, että viikonlopun surffireissua varten on nyt varattu hostelli.

Alan etsiä netistä tietoa lentojen vaihtamisesta myöhäisempään päivämäärään.

Kahdeksas luku (jossa työnnetään nenää toisen maan asioihin)

Myönnän, olen aivan uskomattoman utelias tyyppi.

Uteliaisuuteni on niin naurettavan voimakasta, että se voittaa järkeni pikkuruisen hiirulaisäänen kuin gladiaattori buddhalaisen eunukin. Peli on ohi sillä sekunnilla kuin se vihellettään alkaneeksi.

Esimerkki: Kaduilla riuhuu massiivisista massiivisin massamielenosoitus. Hetken kuluttua luvassa on kyynelkaasua, poliisisedän pamppua, kattiloiden kolinaa ja ehkäpä taas suljettuja virastoja.

Mitä teen minä? Raahaan kameraani töihin. Jospa jonain päivänä pääsisin kotiin vielä kun ulkona riehuu keskenkasvuisten kiirastuli. Todennäköisesti palaisin kotiin rikkinäisen kameran, sakkolapun ja kirvelevien silmien kera.

Uteliaisuus kuitenkin vaivaa, se sama uteliaisuus, joka saa pölön pääni toivomaan että maa tärisisi, edes hiukan, edes muutaman richterin verran. Uskokaa tai älkää, mutta sama absoluuttinen typeryys tuntuu vaivaavan lähes kaikkia gringoja täällä.

Tähän asti olen tyytynyt tyydyttämään uteliaisuuttani urkkimalla toisen käden lähteitä aina kuin vain suinkin mahdollista.

-"...hmmm, jos saan kysyä, millaista on kun maa tärisee kahdeksan richterin verran?"

Uteliaisuuteen liittyy tiettyjä riskejä, kuten tuohouteuneiden kotien nousemisia työpaikan pöydälle. Siispä useammin päädyn vain utelemaan politiikasta, vaikka riskitöntähän sekään ei liene.

Mistä täällä siis oikein mekkaloidaan?

Oletan, että kaikilla lukijoillani on sen verran pohjatietoa Chilen historiasta, että tiedossa on, että vuonna 1970 nousi valtaan Latinalaisen Amerikan ensimmäinen vaaleilla valittu vasemmistojohtaja, Salvador Allende. Vain kolme vuotta myöhemmin CIA:n tukemat Augusto Pinochetin oikeistojoukot tekivät sotilasvallankaappauksen ja Allende teki kiistellyn itsemurhansa.

Sen jälkeen, vuoteen 1990 asti, maassa vallitsi käytännössä oikeistodiktatuuri, jonka aikana sadat tuhannet maanpakolaiset tulvivat muihin maihin.

Kuten oikeistodiktatuureista kuvitella saattaa, suurin osa maan laitoksista yksityistettiin, koulut ja yliopistot mukaan lukien. Tällä hetkellä koulutukseen tähtäävien tulee kaivaa alpaca-takkinsa saumoista kuukausittain summa, joka vastaa noin kaksinkertaista työläisen minimipalkkaa. Useimmat eivät tietenkään tähän pysty, joten edessä on laina.

Nyt suomalaiset tarkkana: opintojen lainarahoittaminen on siis se kompastuskivi, josta täällä mekkaloidaan. Suomeen vertaaminen on tietysti hurjapäistä, sillä täällä paikalliset teinit ottavat mittavat lainat opintojansa, eivät opintojen ohella elämistä varten, sillä suurin osa heistä joutuu pakotetuksi peräkamariin vähintään opintojensa loppuun asti.

Taisteletteko siis Pinochetin järjestelmää vastaan, kysyn.
-" Taistelemme sitä järjestelmää vastaan, jonka Pinochet rakensi, mutta johon asemaansa liian tyytyväiset uudet hallitukset eivät ole kajonneetkaan", kuuluu yleinen vastaus.

Kuukausia jatkuneet mellakat ovat tuottaneet merkittäviä tuloksia monissa maailman maissa viime vuosina. Luuletteko, että systeemi tulee muutumaan täällä, mikäli jatkatte tarpeeksi pitkään?
-"Toivon sitä, mutta en usko siihen", kuuluu pessimismin valtaama kuorolaulu.

Odotan uteliaisuudella.

Seitsemäs luku (Valparaíso, te amo)

Luusärkyä, vilunväreitä, houreita, joissa kuvittelen juuri voitteneeni Nobel-palkinnon...

Kyllä vain, olen kuumeessa.

Siispä tässä kohtaa päivitän blogiani vain kuvilla viikonloppuretkestäni Valparaísoon, kaupunkiin, johon rakastuin ensi silmäyksellä. Valpo - te amo!

Kuvissa kanssani seikkailee Tony, kaverini Australiasta. Päivittänen lisää tekstiä myöhemmin kun saan ajatukseni taas pois suuruudenhulluista houreistani.

Terkuin piakkoin kaupunkia vaihtava Karpalo ;)