Luku 2.1. Tshad - maa, johon Afrikan suursota päättyisi

N'Djamena, Tshad

Näin käy, kun ottaa passikuvan hiekkatuulessa

Terveisiä Tshadin pääkaupungista!

Olen siis saapunut Tshadiin. Koska lähtöpäätökseni syntyi erittäin lyhyellä varoitusajalla ja jopa joillekin läheisilleni täytenä yllätyksenä, koitan tässä tekstissäni avata olennaisimman hankkeen tarkoituksista. Koska näppäimiston nappulat on järjestetty sikin sokin ja internet toimii "plus tard"-periaatteella, koitan pitää selitykseni lyhyenä.

Saavuimme Tsadiin sunnuntai-iltana 16.2.2014 noin klo 23. Tarkoituksenamme on seuraavan kolmen viikon ajan pitää työpajoja sekä kuvata materiaalia dokumentaariseen elokuvaan Etelä-Tshadissa Laïn kaupungin lähellä. Hankkeen tuotannosta on vastannut Valoaurinko ry ja rahoituksesta ulkoasiainministeriö. Kaikki me lähtijät lahjoitamme työmme vapaaehtoisina. Hankkeen budjetti tosin riittää kaikkiin kuluihin ja päivärahasta jää reilusti ylikin.

Matkaseurueeseemme kuuluu kaksi antropologia (Kreettaliisa ja Riika) sekä kaksi monimediatoimittajaa (minä ja Eero); edelliset vastaavat työpajojen järjestelyistä ja me kuvaajat/toimittajat taltioinnista. Ideana on työpajojen avulla elvyttää paikallista käsityöpaerinnettä ja opettaa alkeita toimitus- ja elokuvatyöskentelystä paikallisille nuorille. Suoran avun sijaan ideana on aktivoida nuoria kehittämään itselleen ammatteja, olivat ne sitten näiltä aloilta tai eivät.

Lisäksi paikallinen kontaktimme ja yhden lähtijän aviomies Jean-Marc vastaa käytännössä kaikesta fasilitoinnista paikan päällä. Vuosikausia Suomessa ja Ranskassa asunut paikallisemme on toteuttanut Laïn kaupungin lähellä erilaisia maatalouden kehittämishankkeita ja on hyvin perillä asioista. Kahden päivän kokemuksella voin jo sanoa, että ilman häntä asioiden hoitaminen täällä olisi joko täysin mahdotonta tai veisi ainakin tuplaten aikaa ja rahaa.

Valokuvaaminen on kielletty N'Djamenassa. Onnistuin kuitenkin räpsimään hieman puhelimellani.

Tsad on viime vuoden Failed States Indexin  mukaan maailman viidenneksi epäonnistunein valtio. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hallinto on epäsuosittu ja toimimaton, uskontojen ja heimojen väliset ristiriidat ja kapinallisryhmät ovat yleisiä, köyhyys ja korruptio rehottavat ja sanitaatio on olematonta. Koko valtio on käytännössä Ranskan armeijan talutushihnassa ja edellisen sisällissodan päättymisestä on vain kolme vuotta aikaa. Maassa ei liiku turisteja ja länsimaalaisia näkyy lähinnä järjestöjen lippujen alla. Lisäksi kiristynyt tilanne Keski-Afrikan tasavallassa näkyy ilmeisemmin jonkin verran etelärajalla, Etelä-Sudanin konflikti taas kaakossa. Jean-Marcin sanoin: maanosan suursota tulisi päättymään Tshadiin.

Supermarketin hyllyt pistivät mietteliääksi.

Tämä kaikki on kuitenkin räikeässä ristiriidassa ensivaikutelmani kanssa. Ihmiset ovat yrittelijäitä ja erittäin ystävällisiä. Loistavan paikalliskontaktin ansiosta kaikki on sujunut hämmentävänkin helposti. Olemme lähinnä nautiskelleet hänen sukulaistensa vieraanvaraisuudesta, syöneet hyvin ja ajelleet ympäriinsä. Jopa lennossa rikkoontunut tietokone saatiin korjatuksi yhdessä päivässä, mikä aiheutti suurta hämmennystä meissä kertakäyttökulttuuriin tottuneissa länkkäreissä.


Jean-Marcilla on lisäksi aivan omanlaisensa keinot selviytyä lahjontavaatimuksista. Vastauksena liikennepoliisin takavarikoimaan ajokorttiin poikkesimme eilen muun muassa hakemassa kyytiin toisen, vanhemman poliisin. Ajokortti saatiin takaisin ilman lunnaita, sillä muuten tämä paikalle raahattu poliisi olisi voinut jäädä risteykseen pysäyttämään takavarikoineen poliisin sukulaisia. Näppärää!

Minä itse olen reagoinut paahtavaan helteeseen ja kuivaan hiekkatuuleen muun muassa nenäverenvuodoilla. Sekin on näppärää, sillä riski tulla ryöstetyksi valmiiksi sotkuisena ja turpaan saaneen näköisena on kuulemma pieni.

Kaikki on siis mennyt hyvin ja uskoisin projektin onnistuvan. Moni seikka jää kuitenkin nähtävaksi, sillä tässä maassa on vaikea tehdä pitäviä suunnitelmia.

Kahdeskymmenes ensimmäinen luku (jossa syöksytään kummallisesti Panaman ja Costa Rican halki Nicaraguaan)

Etelä-Amerikka on mainio paikka, sillä se on aivan omanlaisensa.

Tässä kohtaa lienee hyvä tarkentaa, että naiivi käsitykseni siitä, että Etelä-Amerikkaa voisi ylipäätänsä jotenkin summata ja supistaa ja siten kokonaisuutena kuvailla, on pyyhkitynyt hikenä jonnekin Bolivian aamuöisiin sillanrakennuspuuhiin. Vaikkapa Chilen, Bolivian ja Kolumbian niputtaminen on kuin koko Euroopan niputtamista yhdeksi retkikohteeksi, paitsi että etäisyydet ovat täällä moninkertaiset.

Silti, kun koneemme saapui Panama Cityyn, oli helppo huomata, että tutuksi ja tärkeäksi tullut manner oli jäänyt taakse. Huvijahteja, ostoskeskuksia, pilvenpiirtäjähotelleja, USA:n dollareita sekä jenkkiaksenttia tekohampaistaan suhisevia eläkeläisiä pursuava Keski-Amerikan esikoiskohteemme oli todellinen kulttuuri- ja talousshokki. Ensimmäisen päivän aikana suhteellisen pakollisiin menoihin ja liikkumisisiin kului noin 100 dollaria per pihistelijä, mikä sai ainakin minun vatsani vääntelemäan. Kiirehän siinä tuli paeta maasta mitä pikimmin. Jo siis yhden yön ja päivän jälkeen hyppäsimme taas yöbussiin ja suuntasimme tällä kertaa Costa Ricaan.

Bussin pääteasema oli San José, mutta me halusimme pitkästä aikaa nähdä hieman merta. Niinpä hyppäsimme bussista tienristeyksessä ja aloimme liftata tiellä kohti Puntarenasta, kylää, josta useisiin tunnettuihin rantakohteisiin lipuvat autolautat starttaavat. 

Jostain kumman syystä ehkäpä kovinkin epäilyttävältä vaikuttava olemukseni ei ole onnistunut pysäyttämään vielä yhtäkään jalomielistä autoilijaa yhdessäkään maanosan maista. Onneksi noin tunnin verran turhaan liftailtuamme saimme kiinni bussin onnistuimme hyppäämään vielä saman iltapäivän lauttaan.

Lautan saavuttua me, bussilastillinen reppureissaajia sekä seuraan liittynyt kämmenen kokoinen hämähäkki rymistelimme vielä pari tuntia pimeässä pusikossa ja saavuimme yhteen Costa Rican tunnetuimmista reppurannoista, Montezumaan.

Valitettavasti Ticojen ( Tica=costaricalainen) mittapuussa halpa tarkoitti noin Suomen hintatasoa (tuore leipä ja sulatejuusto kaupasta = 10 dollaria). Päädyimme silti viettämään kohtuullisen kauniissa kohteessa yhteensä neljä yötä snorklaten, pulikoiden ja matkan aiemmista vaiheista toipuen.

Montezuman jälkeen annoimme vielä toisen tilaisuuden tälle omaa mieltäni vuosia piinanneelle maailman onnellisimmalle maalle ja vierailimme Liberian lähellä sijaitsevalla El Coco - rannalla, joka sanoman mukaan on yksi maan kauneimmista.

No eipä vakuuttanut. Superamerikkalaistunut ja mauttomia mainosbaareija pursuava ja kallis "ranta" oli itse asiassa kuin jokin pieni amerikkalaisia turisteja varten rakennettu kitsch-kylä keskinkertaisine rantabulevardeineen. Pizza ja olut 20 dollaria? Ei kiitos.

Kaupan banaanilastuja jo ties kuinka monetta päivää pihinä nakertaen alkoi mielissämme kypsyä ajatus vielä yhden maan lisäämisestä retkisuunnitelmaan. Kalliiseen ja Panamaakin Amerikkalaistuneempaan Costa Ricaan pettyneitä kaltaisiamme kun tuntui virtaavaan tasaisena letkana kohti Nicaraguaa. 

"Nicaragua?", jahkailin ensin. Eikös tämä vielä 1990-luvun alkuun asti lähes sisällissodassa pyöriskellyt Honduraksen naapuri, jonka pääkaupungissa Managuassa ei ole suositeltavaa liikkua ilman yksityiskuljettajaa ole hieman liikaa mukavia rantapäiviä toivoville trekkaajille. Mahtavatkohan "Nicatkin" ammuskella huumekaunojansa moottoripyörän kyydistä kuten pohjoiset rajanaapurinsa?

Vähänpä mitään olin opiskellut. Tähän asti olemme tavanneet uskomattoman ystävällisiä, kulttuuriltaan jälleen piristävästi omaperäisiä, loistavaa meksikolaistyyppistä ruokaa kokkaavia ihmisiä, ja vaikka tyhmäksi ei kannata heittäytyä, maa on toistaiseksi tuntunut uskomattoman rauhalliselta ja turvalliselta.

Ensimmäiset neljä yötä vietimme San Juan del Sur:in lähellä sijaitsevalla Playa Madera -rannalla, joka oli kaunista rantamaisemaa, rauhaa ja hyviä surffiaaltoja toivovan paratiisi. Kohteessa oli yhteensä kaksi hostellia ja kolme ravintolaa. Siinä kaikki.

Aamukuuden -seitsemän aikaan nautimme aamupalaa yhdessä rafloista, sitten surffailimme tai luimme kirjoja lounaaseen asti, lounaan jälkeen taas jatkoimme. Illallien tuli tilata viimeistään puoli seitsemän aikaan, sillä ravintolat sulkivat seitsemältä. Kahdeksalta sammui generaattori, mistä puolen tunnin kuluttua loppui sähkö. Viimeistään puoli yhdeksän aikaan oli syytä olla pötköttämässä. Mikä mummeleiden paratiisi!

Neljän yön jälkeen siirsimme laudan murjomat kinttumme taas mitä kummallisimmilla "linja-autoilla" (joista yksi syttyi palamaan keskellä pikatietä) kohti seuraavaa kohdetta, Granadaa. Tämä yksi maan entisistä pääkaupungeista on yksi maan kultturelleimmista ja ainakin näkemäni perusteella kauneimmista. Onnistuimme lötämään taas pitkästä aikaa valtavan ja monenlaisin palveluin, tietokonein ja uima-altain varustetun hostellin, Oasis:in. Ensimmäinen yö takana ja toinen edessä. 

Tällä kertaa kuten lukijani, minäkään en tiedä mitä sitten tapahtuu. 

Kahdeskymmenes luku (jossa matkustetaan Argentiinan, Bolivian ja Perun halki Panamaan)

Tämähän tuntuu aivan naurettavalta. Yli kuukausi on kulunut kummallisia ja kuumeisia löytöretkeilypäiviä halki Etela-Amerikan ilman ainuttakaan postausta.

Sanottakoon suoraan, etta suurin syy on matkamme silkka järjettömyys. Siinä missä me suoritimme yhden mantereen tunnetuimmista reppureiteista 20 päivassä, kuulimme toisten kehuskelevan koittavansa samaa 66 päivassä. Huih, huokaisimme lakonisesti, ja jatkoimme seuraavaan yöbussiin.

Mistä siis aloittaisin.

Kuten jo aiemmin mainostin, starttasimme Uuden Vuoden karkeloilla Buenos Airesista, joka oli ränsistyneempi pyhäkkö kuin olisin ikinä saattanut uskoa. Ränsistynyttä oli myos aamuauringon noustessa ulkoilmakemujen happopainen bilekansa, joka onnistui paitsi nostattamaan niskarvojamme, myös vuodattamaan seurueemme nuorimman sankarin, irlantilaisen Gordonin, verta. Eräs ilmeisesti liikaa nopsakoita nappaillut hourupää alkoi nimittain huitoa vyöllään taksia jonottaessamme. Tilanne ratkesi onneksi ilman suurempia sankaritarinoita tasapainottoman hourupään tappioksi.

Kolmeantena päivänä starttasimme suunnitelmia jo hiukan järkeistaen suoraan Pohjois-Argentiinaan, Salta-nimiseen kylään. Aamupäivän paikkoja tutkailtuamme päätimme jatkaa jo hiukan lähemmas rajaa ja vierailla rajaseudun muissa kylissä. Alue on tunnettu seitsemän värin vuoristaan, joita voimme ihastella kuvasta:

Hmm... käsivarsi? Pahoittelen.

Autiomaaseikkailujen ja parin hajonneen bussin jälkeen jonotimme tuskallisia tuntikausia yli rajan, ja saavuimme Boliviaan. Ensimmäinen kohteemme oli Uyuni, hirvittävän ruma ja tylsistyttävä kylä, joka nostatti allekirjoittaneelle ensimmäisen vuoristotaudin. Uyuni on kuitenkin aivan ehdoton pysäkki, mikäli haluaa vierailla suola-autiomaalla, mikä oli tähän astisen reissumme yksi ehdottomista kohokohdista. Uyunista taivaalta tuntuvaan vitivalkoiseen autiomaahan voi tehdä yhden-kolmen päivän pituisia retkiä kohtuullisen edullisesti ruokailu mukaan lukien. Kuvia tulossa myöhemmin.

Uyunista suuntasimme La Paz:iin, Bolivian "hallinnolliseen pääkaupunkiin", joka oli kaaoksestaan huolimatta yllättävän mielenkiintoinen paikka kaikkine käsityötoreineen, baareineen ja jättihostelleineen. Tärkein syy seurueemme majailuun pääkaupungissa oli kuitenkin se, että se toimi tukiasemanamme suurenmoiselle viidakkoretkellemme.

Kolmentanea aamuna suuntasimme parin grilliaterian mehevöittämine mahoinemme lentokentälle, josta pahamainen Amaszonas pienkoneemme oli määrä kuljettaa meidät ja noin viisi muuta matkustajaa Rurrenabaqueen, kylään "keskellä" sademetsää. Itse kuorsasin tyytyväisenä lennon ajan, kun osa porukasta tuhersi itkua. Syyn tulisin saamaan vielä selville paluumatkalla.

Rurrenabaquesta starttasi kolmituntinen jeeppikuljetus joen varrelle, josta 13-metrinen vene kuljetti meitä pari tuntia leiriimme Amazon-jokea pitkin. Jo menomatkalla näimme lintuja, apinoita, kilppareita ja kaimaaneja, viimeksi mainittuja vähän turhankin lyhyeltä etäisyydeltä, jos minulta kysytään.

Kolmen ikimuistoisen viidakkopäivän aikana kahlasimme vyötäröön ulottuvassa vedessä etsien anakondia, Tähyilimme kaimaanien kiiluvia silmiä mustassa yössä, uimme vaaleanpunaisten Amazon-delfiinien kanssa (pirulaiset tuuppivat ja näykkivät varpaista), pongailimme lintuja, apinoita ja kilpikonnian sekä hengailimme leirissä syöden tai riippumatoissa makaillen. Leirin ehdoton erikoisuus oli Pepe-niminen 6-metrinen alligaattori, joka väijyi metrin päässä riippumatosta odottaen kenties, että joku valopää gringo tippuisi laiturilta.

Paluumatkalla, kuten jo ehdin vihjaista, saatan ilokseni kertoa selvinneeni hengissä elämäni karmaisevimmasta lentokokemuksesta. Ikinä lentopelkoa aiemmin kokeneena en osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta kun tutiseva pikku purkkimme joutui myrskyn silmään vuoriston yllä ja putosi turbulenssissa vapaata pudotusta noin 4 minuuttia putkeen. Itse olin ylivoimaisen vakuuttunut kuolevani, enkä siinä tilassani uskonut rauhoittelemaan pyrkineitä "valheita", kuten asian paniikkikohtaukseni läpi koin. Housut meinasivat kastua, mutta enpä ollut ainoa: sulaa vollotustakin seurueessamme kuultiin.

Palasimme kuitenkin ehjin nahoin La Paziin, josta seuraavaksi kiiruhdimme Titicaca-järvelle auringon nousuja ja laskuja ihailemaan. Titicacan jälkeen vaihtui jälleen maa, ja luvassa oli Peru: Cusco, Aguas Calientes ja Machu Picchu.

Cusco, joka on suurin kaupunki lähellä Machu Picchua oli ehdottomasti alueen miellyttävin ja, yllättävää kyllä, aidoimman oloinen kaupunki. Retket Machu Picchuun kannattaa myös varata Cuscossa, sillä mantereen tunnetuimpaan kohteeseen ei niin vain pöllahdetä. Itse varasimme paketin joka sisälsi bussikuljetuksen juna-asemalle ja junan Aguas Calientesiin (Machu Picchu -kylään), edullisen mutta ylellisen hotellimajoituksen sekä bussit ja pääsyliput Machu Picchuun sekä saman nimiselle alueen korkeimmalle vuorelle. Koko komeus oli opiskelijalta 170 dollaria...

Kirpaisi mutta kannatti. Itse odotin lukuisten mauttomien postikorttien ja B-luokan leffojen pilanneen koko viehätyksen, mutta väärässä olin. Erityisesti auringon nuosun aikainen varhainen sumu teki paikasta todella ikimuistoisen kokemuksen. Iltapäivän turistimassat hieman tasoittivat osaltani alkuhuumaa, mutta päivän kruunasi kiipeäminen vuorelle, pilvien yläpuolelle katselemaan upeita maisemia ylhäältä päin.

Pieni varoituksen sana kuitenkin: Aguas Calientes "kuumat vedet", saattaa joillekin uupuneille trekkaajille kuulostaa houkuttelevalta, mutta en suosittele. Kyseisiin järkyttääviin kanakeitolta löyhkääviin taskunlämpimiin kitsch-ammeisiin en toista kertaa pulahtaisi.

Palattuamme Cuscoon, vietimme kaupungissa vielä osalle viimeset jäähyväis-grillauskemut ja suuntasimme 20-tuntisella bussilla Limaan, josta lensimme Panamaan. Mitä sitten tapahtui? Siitä lisää seuraavassa luvussa...

Yhdeksästoista luku (jossa opitaan yhtä jos toista pullosukelluksesta)

En varmasti koskaan unohda sitä tunnetta, kun ensimmäisen kerran hengitin veden alla.

Muutaman vuoden takainen Punaiseen mereen sijoittuva kokemus oli melkoinen hypotermian, hämmmennyksen, ihastuksen ja pelonsekainen niskakarvannostattaja. Päällimmäisenä mieleen kuitenkin jäi täysin yllättänyt klaustrofobinen tunnelma - luontoelokuvien aavat aallokot täynnä iloisina uiskentelevia valaskaloja kun eivät sukelluslasien läpi yleensä aukene.

Suurin osa kaikesta kammottavuudesta on pysytellyt rannalla kurssimisen myötä. Mikään ei kuitenkaan tunnu laimentavan sitä kummallista hetkeä kun kaikkien luontaisten vaistojen vastaisesti pinnalla rentoutuu, antaa veden nousta ensin suun ja sitten silmien yli ja antautuu vajoamaan hitaasti kohti pohjaa.

Kaikki muuttuu.

Koska ääni kulkee vedessä huomattavasti nopeammin kuin ilmassa, äänen suuntaa ja lähdettä on käytännössä mahdoton arvioida. Sen sijaan lähes kaikki äänet vaikuttavat kantautuvan suoraan pään yläpuolelta.

Koska valo käyttäytyy vedessä eri tavalla kuin ilmassa, värit paitsi katoavat punaisesta alkaen syvemmälle mentäessä, kaikki myös vaikuttaa 25% suuremmalta ja lähemmältä.

Kun tähän vielä lisätään muutaman ilmakehän paine, ajoittain heikko näkyvyys (lasketaan horisontaalisina metreinä), Chilen tapauksessa jääkylmä vesi ja erikoiset paatit ja otukset, on kokemus melkoinen myllertäjä. Suosittelen.

Erityisesti kuitenkin suosittelen maailmanlaajuisesti standardoituja PADI-kursseja. Vaikka shokkiefekti saattaisi houkutella, itse ainakin olen saanut koko touhusta moninkertaisesti enemmän irti kun teoriassa tiedän mitä olen tekemässä ja miksi.

Mikä on sukeltajantauti? Mikä on keuhkojen ylipaine ja miten se helposti vältetään? Miten topimitaan kun happi loppuu? Miten pienen vesimäärän läpi hengitetään? Mitä tehdään, jos regulaattori putoaa suusta tai jos liivi takertuu kiinni pohjaan? Mikä kumma mahtaa olla typpihumala?

Tähän kaikkeen vastauksen saa jo alkeellisimmalla avovesikurssilla (PADI Open Water Diver), joka siis on virallinen sertifikaatti siihen, että ylipäätänsä saa vuokrata välineitä ja osallistua sukelluksiin. Jatkokoulutusmahdollisuuksia on sitten rajattomasti aina meripelastuksesta videokuvaukseen ja ammattilaiskoulutukseen.

Ehkä vielä hauskempaa kuin kurssin viralliset opetukset ovat kurssin aikana kuultavat ja omin silmin todistettavat tarinat. 

Nyt tiedän esimerkiksi sen, että valkohaiden kanssa sukeltaessa tärkeintä on laskeutua ja nousta nopeasti. Pohjassa hai tunnistaa sukeltajan pahanmakuiseksi. Jos hai tapaa maleksijan välivedessä on jälki useammin säpälettä. Mitäs pukeudemme hyljepukuun ja vedämme evät jalkaamme.

Tapasin myös uimataidottoman kymmenvuotiaan joka veti intoa puhkuen päälleen sukelluspukua. Pojan täytyi tosin startata rannasta - "jättiläisaskeleella" tai takaperinkuperkeikalla veteen molskahtaminen kun olisi kenties ollut urheimmallekin uimataidottomalle aika kylmä kylpy.

Tiedän nyt myös sen, että liiallinen itsevarmuus on sukeltajan yleisin kuolinsyy. Vai mitä pitäisi päätellä siitä viisi viikkoa sitten kuolleesta sukellusopettajasta joka lähti sukeltelemaan toisesta maailmansodasta peräisin olevalla kaksitankkisella ilmaa useita kertoja kierrättävällä kalustolla. Valopää myrkyttyi hengittämästään ilmasta antaessaan ensimmäistä sukellustuntia, jollekin poloiselle, joka ei tosiaankaan palaa enää veteen.

Itse voin nyt viiden sukellusharjoituksen, viiden teoriakokeen, sertifikaatin ja vähäisen itsevarmuuteni kanssa siirtyä harjoittelemaan lisää tätä kiehtovaa lajia. Jos rahat riittävät, Costa Ricassa edessäs on sitten edistyskurssi PADI Advanced Open Water.

Kahdeksastoista luku (aika esitellä Camin, Macan ja muiden sekä uusien tyyppien suurenmoinen Etelä-Amerikan löytöretkeilyreitti)

Perustiedot:

Retkelijät: Camila (nimi muutettu), Macarena (nimi muutettu), muut, uudet,
ihan uudet tyypit.

Aikakausi: Moderni 2012-vuosi, kuukaudet
tammi ja helmi.

Reitti: Santiago de Chile (30.12.2011) -
Buenos Aires, epämääräinen harhailu
muualla kohteessa Argentiina, Bolivia,
Peru (Lima, Machu Pichu, Mancora?),
Ecuador, Kolumbia, Panama, Costa Rica.
Paluu ilmateitse Chileen (josta matka
jatkuukin allekirjoittaneella kohti
koto-Suomea).

Matkustusajoneuvo: Linja-auto. Paluu
lentäen.

Matkan päätavoitteet: hengissä
selviäminen, minimaalisen budjetin
riittäminen, keltakuumeelta,
kuristajakäärmeeltä ja huumekuriirilta
välttyminen.

Matkan lisätavoitteet: Maailman merien ja
niiden pohjien koluaminen, viidakoissa
samoaminen, riippumatossa makaaminen, ihan
uusin tyyppien tapaaminen.

Olé.

Camila (?)

Macarena (Olatz)



Retkiryhmä starttaa siis hajanaisesti kunkin töiden loppuessa 28.-30.12. 2011 Santiago de Chilestä, kuka mukavasti lentäen, kuka 24 tuntia pihinä bussissa kieppuen. Allekirjoittanut kuuluu luonnollisestikin tähän jälkimmäiseen sakkiin.

BA:ssa juhlitaan vuodenvaihde ja touhutaan turismia noin kolmanteen päivään asti.

Noin yhdeksännen kieppeillä Argentiina halki olisi ehdittävä Boliviaan, jossa tapaamme muita tyyppejä, kuten entisen kämppiksemme Sebastianin ja hänen riettaat saksalaiset matkakumppaninsa.


Noin viikon mittaisen Bolivia-kiertelyn jälkeen kohteena on Peru, jossa luonnollisestikin samotaan jalkaisin ainakin Machu Pichu.

Helmikuun 27. päivän kieppeillä pitäisi näillä näkymin olla asemissa Costa Rican

pääkaupungissa San Joséssa, mikäli aikoo ehtiä Santiagoon palaavaan lentokoneeseen.


Mitä tapahtuu tällä välillä? Tourbus linja-autoyhtiö yksin tietää.

Päivittelen suunnitelman ja reitin etenemistä tästä eteenpäin sitä mukaa kun jotain päivitettävää ilmenee. Sitä mukaa kaiketi suoristuvat myös nuo karttaan piirretyt harakanvarpaatkin.

Vielä on kuitenkin monenlaisia käytännön ongelmia ratkaisematta. Kuten se, että miten pääsemme Kolumbiasta maateitse Panamaan, kun raja-alue on tunnetusti huumekartellien suvereenia mekastelualuetta, ja se, että miten ikinä saan riittämään suorastaan naurettavan vajaan 2000 euron budjettini nämä tuhansien kilometrien taivallukset nälkään kuolematta.

Selvitystyö jatkuu... Pysykää kanavalla.

Seitsemästoista luku (jäähyväisiä ja muutakin päivitystä pitkittyneen kuherruskuukauden jälkimainingeissa)

Läksijäisgrillikemujen ristiinpukeutumisorgiat

Kaksi kuukautta ja kaksi viikkoa on nyt kulunut siitä kun starttasin sinapista ja kuravedestä tunnetun kotikaupunkini kamaralta kohti kummallisisa retkiäni Latinolandeilla.

Kaksi kuukautta humpsahti kuin hupsahtikin myös aiemmin purnaamassani roolissani kirjastotätinä. Vain reippasti vajaa yksi kuukausi rillien ja nutturan kohottelua on siis jäljellä. Vaikkakaan nutturaa tämä toimisto ei pyryharakkamaisuudessaan uskomattoman blondissa takkufrisyyrissäni päässyt ihailemaan. Näin kaksi kolmasosaa selanneena voisinkin sanoa, että alkupokkurointien jälkeen työpaikallani voi kiljahdella yllättävänkin rennosti (ainakin aina kun nitoja napsahtaa sormeen, olè!)

Lisähauskuutta näiden antiikkisten muurien sisään tuo viime viikolla pokerinaamalla Suomi-tytölle selostetut tarinat kirjaston kummituksista. Lupsakat haamut pukkaavat avittelemaan arkistonhoitajien työtä muun muassa sytyttelemällä valoja näiden kulkiessa pimeissä hyllyväleissä. Olipa joku jo edesmennyt vakkari liittynyt myös tupruttelijoiden seuraan iltapäivän tupakkatauolla. Mutta siis, nauraa ei saanut. Tämä on vakava aihe.

Koska kokonaisuudessaan oleskeluni tällä mantereella tulee kestämään viisi kuukautta, myönnän tajunneeni hyvin vastikään, että viimeisiä viedään kumminkin tässä uudessa kotikaupungissani. Tajusin tämän lähinnä siksi, että lukukauttaan päättävät opiskelijakämppikset huutelivat sitä korvaani, kuka minkäkin matkasuunnitelman muodossa. Käytännössä edessä on sukupolvenvaihdos – suurin osa talon asukeista matkustelee viimeiset viikkonsa ennen kotiinpaluutaan. Totta tosiaan, nykyisistä asukeista vain kolme jatkaa talossa ensi lukukaudella. Ohessa kuvasaldoa jäähyväisjuhlista.

Itsekinhän harkitsin jäämistä mutta päädyin lopulta toiseen tulokseen.

Hullunkurisimmalta kuviossa tuntuu se, että minulla tulee lopulta aivan naurettava kiire, mikäli aion yhtään turistitouhuja tässä kaupungissa puuhastella. Asumisen erilaisuus suhteessa matkusteluun pääsi taas yllättämään ja edes sitä alussa hehkuttamaani historiallista kävelykierrosta en ole tehnyt. Nyt siis aika tehdä muistilista perinteiseen pakkopullatyyliin:

Karon kummallinen Santiago-to-do lista:

• Kävelykierros
• Vega - paikallinen jättisuuri kauppahalli
• Ihmisoikeusmuseo
• Piojera (baari jossa saa kuuluisia sekä petollisia "Maanjäristysjuomia" eli Terremotoja: viiniä ja jätskiä sekaisin isossa kannussa)
• Pyhän Kristobalin kukkulan uima-altaat
• Ostoskeskus (kuulemma kuriositeettinä kokemisen arvoinen retki)
• Leffateatteri

Näiden kaverina roikkuu pitkä lista asioita, joita haluaisin vielä touhuta uudestaan ennen hyvästejä, kuten käydä Valparaísossa, syödä empanadoja, istuksia terdellä Bellavistassa, vierailla Bandera-kadun kirppareilla ja valokuvata mitä kummallisimpa kolkkia.

Saa nähdä miten aika riittää kaiken näkemiseen. Kuviota hankaloittaa entisestään se, että pääni on viime aikoina viettänyt huomattavasti aikaa merenpinnan alapuolella. Siitä sitten seuraavassa luvussa.

Helteisen hikisiä terveisiä toivottelee pitkästä aikaa taas Karppa

Kuudestoista luku (Semana de la Música)

Viime viikolla työpaikallani vietettiin musiikin viikkoa. Kyseisestä suuritöisestä tuotannosta meinasi tulla todellinen tuottajan painajainen. Yksi esitys peruutettiin kun koululaiset valtasivat rakennuksen. Koko loppuviikon show meinattiin perua kun koko maan julkinen sektori uhkasi lakkoilla. Lakko siirtyi onneksi ja hätäratkaisuna vain yksi iltaohjelma päädyttiin perumaan. 

Ohessa kuvasaldoa tähän asti kiinnostavimmalta työviikoltani.

Valentín Trujillo, paikallien Spede Pasanen.

Jos muistaisin hänen nimensä, kertoisin toki.

Tällaista jälkeä jätti maanjäristys viime vuonna.

"Minun nuoruudessani naiset kuolasivat nyrkkeilijöitä..."

Tätä kuvaa ei saanut julkaista. Omasta mielestäni järistyksen jäljet toivat kuvaan vain lisätehoa.

Musiikkiarkiston torninvartija kuvattiin yhdessä aarteidensa kanssa.

Musiikin mestareita menneiltä vuosikymmeniltä.

Maahan palanneita musiikkipakolaisia Pinochetin kaudelta.

Tämä herra osoitti ihailtavaa kiinnostusta muiden puheenvuoroille.

Koululaisia ja kitaroita.

Tällaisia terveisiä tällä kertaa toivottaa pedistään vatsatautia poteva Karppa.